Yhä useammin kuulee puhetta pitkistä työurista, eläkeiän kasvattamisesta ja ikärasismista. Vaikka joidenkin tutkimusten mukaan tuottavimpia työntekijöitä olisivat 40 – 50 -vuotiaat, yli nelikymppisen on hyvin vaikea päästä työhaastatteluun työllistymisestä puhumattakaan. Siis samaan aikaan kun eläkkeelle jääminen on entistä kauempana horisontissa, varttuneempi työväki työllistyy entistä huonommin.
Minun on vähän vaikea käsittää mistä on lopulta kysymys. Luulisi että työ- ja elämänkokemus ovat pelkästään positiivisia asioita, jos ihminen on muuten positiivinen ja sopiva johonkin työhön. Jos nyt 45-vuotias jää eläkkeelle 65-vuotiaana, siinä on vielä 20 vuotta työelämää jäljellä ja se on paljon se. Vastaavasti jos ajatellaan vaikka viiden vuoden työkokemusta koulutuksen jälkeen, vähän alle kolmekymppinen olisi ehkä monen työnantajan mielestä sellainen ”sopiva” työntekijä. Parinkymmenen vuoden kuluttua tuo sama (todennäköisesti paljon kokeneempi) henkilö olisi kuitenkin työmarkkinoiden ongelmajätettä? Tämähän ei koske kuitenkaan jostain kumman syystä yritysjohtajia…
Omalla kohdalla tilanne on sikäli akuutti, että ikäni puolesta olen juuri tuota työmarkkinoiden ongelmajätettä ja oma työpaikka aikoo pistää pillit pussiin. Jatkossa työ ja osaaminen ostetaan kotimaisten työmarkkinoiden ulkopuolelta. Ei auta osaaminen, motivaatio, aiemmin tehty hyvä työ tai lukuisat eri säästötalkoot, joihin on osallistuttu työpaikkojen pelastamisen toivossa.
Kysymys ei ole oikeastaan siitä, että pitäisikö yli nelikymppisille olla tarjolla vielä työtä vai ei. Pikemmin kyse on siitä että onko yhteiskunnalla (eli veronmaksajilla) oikeasti varaa työntää kokenutta työvoimaa työttömyyskortistoon.