Loman loppu

Loman loppu on koittanut ja voi tätä riemua. Ilma oli tänään mökillä aivan mahtava ja olisi ollut vielä niin paljon kaikkea kivaa tekemistä (ja laiskottelua) jäljellä.

Hiihtäminen oli joskus lapsena jonkinlainen lempiharrastus. Ainakin jos liikunnasta puhutaan, niin se oli sieltä mukavimmasta päästä. Sitten se jäi… Armeijassa ei tullut hiihdettyä metriäkään, eikä olisi niin ollut väliksikään. Armeijan jälkeen ei ole koko asiaa tullut kauheasti ajateltua, mutta mökillä on aina ollut sukset, mutta nekin toisaalta aika huonot sellaiset. Nyt sitten mökillä puraisi jonkinlainen hiihtokärpänen. Ei lujaa, mutta kuitenkin sen verran, että asia taas kiinnostaa ja uusien suksien hankinta on edessä – ainakin ensi talveksi.

Eikä tämä innostus liity mitenkään siihen joka tuutista tulleeseen Torinoon, joka kaikeksi onneksi on nyt viimeinkin loppunut (onhan?). Olen joskus ennenkin sanonut, että minulla ei ole mitään tervettä liikuntaa vastaan, pikemminkin päinvastoin. Mutta kilpaurheilu ja kaikki se siihen liittyvä höyryäminen, lääketiede ja turhan usein jopa fanaattinen into eivät herätä minussa mitään tunteita tai ehkä jonkin verran puistattaa, mutta koko asia on minulle lähinnä yhdentekevä. Ihan kivaa tietysti jos mitali tulee, mutta se siitä ja huomenna on taas uusi päivä. Kummat ovat muuten fanaattisempia. Urheilun himoystävät vai niiden kuuluisien pilakuvien vastustajat? No, ei näitä asioita ei pitäisi toisiinsa rinnastaa. Niillä toisilla kyseessä on sentään uskonto. Urheiluhan ei tietenkään ole mikään uskonto – eihän?